Alesmith IPA -klooni BYO:n reseptillä

Juon mielelläni IPAa, mutta niiden paneminen on jäänyt itseltäni aika vähiin. Tai no, onhan noita neipoja tullut muutama puuhailtua, mutta perinteistä, suoraviivaista west coast ipaa en ole pannut vuosiin. Siispä päätimme pistää aiemminkin kotipanimossani vierailleen Villen kanssa ipaa tulille.

Alesmithin IPA on RateBeerissä arvioitu maailman parhaaksi ipaksi. Omat muistikuvat oluesta ovat vuosien takaa, mutta hyväksi muistelisin. Päätimme tehdä kloonin BYO:n reseptin pohjalta.

Reseptiikka

BYO:n reseptissä näyttää olevan pohjana Gambrinus Pale Malt -mallasta. En tiedä saako tätä Suomesta, mutta väri näytti olevan lähellä Vikingin Pilsner-mallasta, joten otimme sen pohjamaltaaksi.

Gambrinuksen lisäksi resepti sisälti pieniä määriä erilaisia erikoismaltaita. Määrät olivat niin pieniä, että vähän olisi jopa tehnyt mieli jättää erikoismaltaat kokonaan pois, mutta kun nyt leikkiin lähdettiin, niin pyrittiin sitten tekemään reseptin mukaan mahdollisuuksien rajoissa. Mäskiin meni Vikingin Crystal 50:tä, Munich Light:ia, vehnämallasta ja Colorado Honey Malt:ia sekä Weyermannin Carapils:iä.

Myös humalien osalta resepti tuntui tarpeettoman yksityiskohtaiselta. Vierteeseen meni yksi first wort -lisäys ja kuusi (!) keiton aikaista humalalisäystä. Kun kuivahumalointilisäykset otetaan huomioon, tulee olueen viittä eri humalalajiketta. Liekö kaikki näistä aivan välttämättömiä, kun esimerkiksi chinookia tulee vain 7 grammaa kuivahumalaksi?

Hiivaksi valitsimme reseptin suositteleman Wyeastin 1056 American Alen, jota en olekaan pitkään aikaan käyttänyt.

Panopäivä

Pääsinpä vihdoin testaamaan askartelemaani tervaleppäistä mäskimelaa. Edellisen melan sain lahjaksi eräältä hämäläiseltä sahtimestarilta vuonna 2014, ja se alkoi pikkuhiljaa vedellä viimeisiään. Hyvinhän tuo uusi tuntui toimivan.

Vanha mela uudenkarheana vuonna 2014

Mäskäys sujui yllätyksettömästi. Mäskäys-valutustehokkuus jäi hieman arvioitua matalammaksi 73 prosenttiin, joten päätimme pidentää keiton reseptin ehdottamasta 90 minuutista kahteen tuntiin. Näin saimme ominaispainon osumaan lukemaan 1,070. BYO:n reseptissä ominaispainoksi annetaan 1,073 ja alkoholimääräksi 8,2 %, mikä tuntuu vähän hassulta, koska kyseessä on olevinaan klooniresepti ja Alesmithin IPAssa on oikeasti prosenttiyksikkö vähemmän alkoholia.

Keiton aikana maistelimme Villen tuoman Nilkko Brewingin Konna -oluen, jota pullo tituleerasi kurkku souriksi. Kurkku maistui vähän tunkkaiselta, eikä tuota voinut happamaksikaan sanoa. Ei jatkoon.

Itselläni on ollut tapana jäähdyttää vierre mahdollisimman nopeasti heti keiton loputtua. Käytän yleensä jäähdyttämiseen jäähdytyskierukkaa, jota heiluttelen kattilassa, jotta jäähtyminen nopeutuisi. Koska BYO:n resepti käski kuitenkin whirlpoolata ennen jäähdyttämistä ja antaa vierteen seisoa, jotta se kirkastuisi. Päätimme taas noudattaa orjallisesti reseptiä, eli heti keiton loputtua pyöritimme vierrettä voimakkaasti ja annoimme sen seistä lähes 100-asteisena vartin ajan, kunnes aloitimme jäähdytyksen.

Jäähdytyksen aikana emme enää sekoittaneet vierrettä. Ilmeisesti tästä syystä vierteen seassa oleva kiinteä sakka-aines kerääntyi aluksi jänniksi lautoiksi lähelle vierteen pintaa ja lopulta vajosi pohjalle. Vierre näyttikin päältä tavallista kirkkaammalta. Saapi nähdä, vaikuttaako tämä jotenkin lopulliseen olueen.

Kun vierre oli jäähtynyt, pumppasimme sen käymisastiaan, ilmastimme ja hiivasimme sen. Hiiva oli hankittu viikon etukäteen ja sitä oli kasvatettu kaksivaiheisessa startterissa. Olut jäi käymiskaappiin 20 asteeseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s